Maallemuutto ja maalla asuminen on aiheena erilaisten tiedotusvälineiden palstoilla ja ohjelmissa yksi kestosuosikeista. Juttua ja ohjelmaa väännetään milloin paluumuutosta, milloin uusperheen maalaisarjesta ja milloin sinkkuna maalla selviämisestä. Hyvä niin, koska on erilaista asua maalla kuin kaupungissa, tai lähiössä tai kuihtuvalla tehdaspaikkakunnalla. Tai saaristossa. Tai Lapissa.
Meidän kylälle muutti nuori pariskunta hevosineen, koirineen ja kissoineen ja vuoden omassa pihapiirissä uurastamisen jälkeen nuoripari päätti sitten pitää latokaraokepirskeet, ja paikalle kutsuttiin sukulaisten, ystävien ja tuttavien lisäksi myös kyläläisiä. Vähän niin kuin tuparit.
Lempeä kesätuuli heilutteli tummankeltaisia viljapeltoja upean oranssisen auringonlaskun aikaan kun joukko kylän vakioporukkaa kyläpäällikön johdolla polkupyöräili kohti juhlapaikkaa. Hiekkatien sora pöllysi siihen malliin, että juomatauko oli paikallaan maitolaiturin kohdalla, joku pumppasi retrojopon kumiin lisää ilmaa. Porukan poliitikko muistutti, että kohta ajellaan yksityistietä, jota talkoovoimin kunnostetaan kesät talvet. Taaimmaisena tuleva viikonloppukyläläinen totesi, että talkoovoiminhan sitä on vesihuoltokin kylälle järjestetty, puhumattakaan sitten yhteisistä kyläjuhlista maitolaiturin avajaisista pallokenttäfestareihin. Siihen joku lisäsi, että kaikenlainen talkoojuomien nauttiminen talkoiden päätteeksi on kuitenkin se kylän kantavin talkoohengen ylläpitäjä. Tämän totuuden edessä sitten hiljaisina joukko kaarsi perinteiseen maalaispihapiiriin, jossa ensimmäisinä tervehtijöinä olivat kaksi tuttavallisesti hirnahtelevaa hevosta.
Ladon, tai suulin niin kuin täälläpäin sanotaan, vinnille eli ylisille oli kasattu pieniä heinäpaaleja. Huumaava heinän tuoksu siivitti karaokelaulajia ja laulujen välillä kiivettiin paalien päälle kannustamaan kanssalaulajia. Oli tarjoilua ja tanssia kesän tummenevassa yössä. Siellä heinäpaalin päällä istuskellessa voi vain todeta, että kulunut kesä on ollut minulle varsinainen kyläkesä.
Kyläkoulun pihapiirissä talkoilla ja lahjoitusvaroin järjestetyt festarit keräsivät alkukesästä kuusibaariin, pomppulinnoihin ja esiintymislavan eteen pellolle satoja lapsia, nuoria ja aikuisia hauskanpitoon. Hellepäivien iltoina istuskeltiin pihaterasseilla erilaisilla kokoonpanoilla vaihtamassa laiskasti kuulumisia ja palauttamaan keskinäistä turvallisuuden tunnetta silloin, kun maailmalta tuli pelottavia ja koskettavia uutisia. On ollut perinteistä latotanssia ja pyöreiden vuosien pihapirskeitä, polkupyörillä suihkittu paikasta toiseen ja joskus takseillakin kaupungin baareista kotiuduttu aamuyöstä. Meno on ollut rokkenrollia, ja kesän lopun kuutamoyössä on vielä ainakin yhdet juhlat juhlimatta. Alun perin kaveriporukan letunpaisto illanvietosta vuosien varrella kansanmusiikkitapahtumaksi kehkeytynyt tapahtuma kerää pitäjän lähes ainoan vuoren päälle telttoihin nekin kyläläiset, jotka eivät rokista ja rollista niin välitä. Haitarin haikeat ja viulun täyteläiset sävelet tulevat kulkeutumaan pimeän elokuun yön kannoilla alas kivisiä vuoren seinämiä kohti kylää. Nuotion ympärillä pelimannit ja lauluntaitajat jatkavat vielä siitäkin, mihin yleisö poistuessaan lopetti. Siinä tunnelma, jota kannattaa vaalia ja odottaa.
Tekisi mieli nousta jollekin barrikadille ja huutaa yksi oleellinen kysymys maailman tuulille ja turuille:
”Onko joku joskus oikeasti ja ihan tosissaan väittänyt, että maaseutu kuolee? ” Ei kannattaisi , ettei väittämästä vaan tule itsensä toteuttava ennuste.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti