Aikuisiin ei ole luottamista

Kolmen alakouluikäisen pojanvesselin äiti, työkaverini, kertoi maanantaina kahvihuoneessa viikonlopun kuulumisia. Perhe oli ollut mukana järjestämässä alakoulun yhteistä kirpputoritapahtumaa, ja pojista varsinkin vanhin oli varsin innoissaan mahdollisuudesta ansaita omalla kirpputoripöydällä muutama euro. Päänvaivaa aiheutti vain se, mistä tavaroista tai leluista omista asioistaan tarkka poika olisi valmis luopumaan. Keskustelun lopuksi äiti jäi tyytyväisenä siihen käsitykseen, että joitakin omia  vanhoja leluja poika sitten oli valmis hinnoittelemaan myytäväksi. Kiireinen lauantaipäivä vei äidin huomion muihin asioihin ja sunnuntaiaamuna sitten alettiin kirpparitavaroita siirtää autoon.  Pahvilaatikoissa tavarat matkasivat kirpparipaikalle, ja vasta siinä vaiheessa kun vanhin poika purki omaa laatikkoaan, äiti huomasi, mitä tavaroita oli pojan piikkiin myyntiin menossa. Siistiin ja edustavaan lelurivistöön hintalappujen kera päätyi iso määrä pikkuveljien leluja! Mukana olevat pikkuveikat hoksasivat , mitä oli tapahtumassa ja siinä silmänräpäyksessä kolmen veljeksen kesken oli painiottelu  ja nokkapokka täydessä käynnissä. Loppupäivä sitten menikin sen selvittelyssä, mikä lelu kuului  loppujen lopuksi kenellekin , ja kenen luvalla niitä sai rahaksi muuttaa. Selviteltiin siinä sitten sitäkin, että kenen pieni nyrkki osui ensimmäiseksi kenen pieneen nenään ja oliko se oikeutettua vai ei. Isoveli oli vakaasti sitä mieltä, että aikuiset eivät todellakaan ole reiluja ja puhuvat, mitä sylki sattuu suuhun tuomaan.

Terapiatyttö tuli maanantaina  viikottaiseen  tapaamiseen varsin kuohuksissaan ja tohkeissaan valmiina kertomaan viikonlopun  tapahtumista. Tyttö oli edellisenä perjantaina muutaman  kaverin kanssa päättänyt hieman juhlia;  15 –vuotiaan nuoren naisen elämässä tämä juhliminen tarkoitti alkoholin nauttimista puiston siimeksessä silläkin uhalla, että siitä alaikäisenä voisi seurata ikävyyksiä. Tytöt panivat yhteiseen ”viinakassaan” rahaa lähes 100 euroa ja hakijaksi värvättiin viinakaupan kulmilta löytynyt keski-ikäinen mies. Mies otti rahat, lähti kohti viinakauppaa ja sen tien sitten hävisikin viinakaupan viereisen ostoskeskuksen ovesta sisälle. Tytöt turhaan odottivat juomiaan, tai rahojaan, takaisin ja aikansa kiroiltuaan päättivät soittaa poliisille ja kertoa, että tuntematon keski-ikäinen mies oli heiltä varastanut lähes 100 euroa rahaa.  Kiukkuinen ja poliiseihin tunteella vetoava nuorten naisten joukko vakuutti poliisin siitä, että vääryys oli tapahtunut. Poliisi lupasi rahojen kanssa kadonnutta miestä kiinnisaadessa vakavasti jututtaa ja rahat takaisin saataessa tytöille palauttaa. Poliisi tosin jututti myös vakavasti tyttöjä; otti yhteyttä tyttöjen vanhempiin ja teki lastensuojeluilmoituksen.  Terapiatyttö totesi syvällä ja vakaalla kokemuksen rintaäänellä, että aikuisiin ei todellakaan ollut mitään luottamista ; ei  missään asiassa eikä missään tilanteessa.

Taitaa olla yksi aikuisena olemisen haastavimpia asioita suhteessa lapsiin ja nuoriin, että osaisi toimia edes joskus heidän varauksettoman luottamuksensa ansaiten.  

Latokaraoke on rokkenroll

Maallemuutto ja maalla asuminen on aiheena erilaisten tiedotusvälineiden  palstoilla ja ohjelmissa yksi kestosuosikeista. Juttua ja ohjelmaa väännetään milloin paluumuutosta, milloin uusperheen maalaisarjesta ja milloin sinkkuna maalla selviämisestä. Hyvä niin, koska on erilaista asua maalla kuin kaupungissa, tai lähiössä tai kuihtuvalla tehdaspaikkakunnalla. Tai saaristossa. Tai Lapissa.

Meidän kylälle muutti nuori pariskunta hevosineen, koirineen ja kissoineen ja vuoden omassa pihapiirissä uurastamisen jälkeen nuoripari päätti sitten pitää latokaraokepirskeet, ja paikalle kutsuttiin sukulaisten, ystävien ja tuttavien lisäksi myös kyläläisiä.  Vähän niin kuin tuparit.

Lempeä kesätuuli heilutteli tummankeltaisia viljapeltoja upean oranssisen auringonlaskun aikaan kun joukko kylän vakioporukkaa kyläpäällikön johdolla polkupyöräili kohti juhlapaikkaa. Hiekkatien sora pöllysi siihen malliin, että juomatauko oli paikallaan maitolaiturin kohdalla, joku pumppasi retrojopon kumiin lisää ilmaa. Porukan poliitikko muistutti, että kohta ajellaan yksityistietä, jota talkoovoimin kunnostetaan kesät talvet. Taaimmaisena tuleva viikonloppukyläläinen totesi, että talkoovoiminhan sitä on vesihuoltokin kylälle järjestetty, puhumattakaan sitten yhteisistä kyläjuhlista maitolaiturin avajaisista pallokenttäfestareihin. Siihen joku lisäsi, että kaikenlainen talkoojuomien nauttiminen talkoiden päätteeksi on kuitenkin se kylän kantavin talkoohengen ylläpitäjä. Tämän totuuden edessä sitten hiljaisina joukko kaarsi perinteiseen  maalaispihapiiriin, jossa ensimmäisinä tervehtijöinä olivat kaksi tuttavallisesti hirnahtelevaa hevosta.

Ladon, tai suulin niin kuin täälläpäin sanotaan, vinnille eli ylisille oli kasattu pieniä heinäpaaleja. Huumaava heinän tuoksu siivitti karaokelaulajia ja laulujen välillä kiivettiin paalien päälle kannustamaan kanssalaulajia.  Oli tarjoilua ja tanssia kesän tummenevassa yössä. Siellä heinäpaalin päällä istuskellessa voi vain todeta, että kulunut kesä on ollut minulle varsinainen kyläkesä.

Kyläkoulun pihapiirissä talkoilla ja lahjoitusvaroin järjestetyt festarit keräsivät alkukesästä kuusibaariin, pomppulinnoihin ja esiintymislavan eteen pellolle satoja lapsia, nuoria ja aikuisia  hauskanpitoon. Hellepäivien iltoina istuskeltiin pihaterasseilla erilaisilla kokoonpanoilla vaihtamassa laiskasti kuulumisia ja palauttamaan keskinäistä turvallisuuden tunnetta silloin, kun maailmalta tuli pelottavia ja koskettavia uutisia. On ollut perinteistä latotanssia ja pyöreiden vuosien pihapirskeitä, polkupyörillä suihkittu paikasta toiseen ja joskus takseillakin kaupungin baareista kotiuduttu aamuyöstä. Meno on ollut rokkenrollia, ja kesän lopun  kuutamoyössä on vielä ainakin yhdet juhlat juhlimatta. Alun perin kaveriporukan letunpaisto illanvietosta vuosien varrella kansanmusiikkitapahtumaksi kehkeytynyt tapahtuma kerää pitäjän lähes ainoan  vuoren päälle telttoihin nekin kyläläiset, jotka eivät rokista ja rollista niin välitä. Haitarin haikeat ja viulun täyteläiset sävelet tulevat kulkeutumaan  pimeän elokuun yön kannoilla alas kivisiä vuoren seinämiä kohti kylää. Nuotion ympärillä pelimannit ja lauluntaitajat jatkavat vielä siitäkin, mihin yleisö poistuessaan lopetti.  Siinä tunnelma, jota kannattaa vaalia ja odottaa.

Tekisi mieli nousta jollekin barrikadille ja huutaa yksi oleellinen kysymys maailman tuulille ja turuille:

 ”Onko joku joskus oikeasti ja ihan tosissaan väittänyt, että maaseutu kuolee? ” Ei kannattaisi , ettei väittämästä vaan tule itsensä toteuttava ennuste.

Vihasanoista vihatekoihin

Norjan lippu puolitangossa, minuutin yhteispohjoismainen hiljainen hetki, kynttiläsivustot netisssä . Kokoaikaista tiedonvälitystä  tiedotusvälineissä ; uutisia, asiantuntija-arvioita ja analysointia tapahtuneesta.  Tekijä on turvassa poliisin suojissa ja kertonutkin haluavansa jäädä seuraamaan tekojensa vaikutuksia. Ei päätynyt siis samankaltaiseen ratkaisuun kuten esim. koulusurmaajat.

Vaikutusta lähes kahdeksankymmenen ihmisen surmaamisella, kymmenien loukkaantumisella, rakennusten räjäyttämisellä on sekä yhteiskunnallisella yhteisöjen tasolla että yksilön kohdalla. Maailma on turvaton, aikuiset eivät pysty suojelemaan lapsiaan ja sairas mieli hakee oikeutusta vihateoilleen terveiden ihmisten vihapuheista.

Ehkä alkaa olla aika pohtia sitä, millaista vastuuta tulisi kantaa sanoista, jotka päästää maailmaan vaikkapa ”poliittisena mielipiteenään”, ”suoraselkäisenä kannanottonaan” tai ivaa, vihaa, halveksuntaa tihkuvana  ”omana pohdintana”. Mikä on se hieno ajatus esimerkiksi maahanmuuttajavastaisissa kirjoituksissa, jonka voimalla maailma muuttuu paremmaksi, yhteiskunta turvallisemmaksi ja ihminen inhimillisemmäksi? Tavoitehan ei voi olla maailman pahaksi muuttaminen, yhteiskunnan turvattomammaksi muuttaminen tai ihmisen muuttaminen epäinhimilliseksi? Vai voiko?

Hyvän luominen ympärilleen on paljon vaativampi tehtävä kuin pahan aikaansaaminen. On todella vaikea saada kiinni yksilön oman mielenmaailman paremmaksi muuttumisen toiveista silloin kun yksilö lähtee maailmanparannus missiolleen ”aseinaan” sanallisella tasolla arvostelu, halveksunta, uhoaminen ja  oman, joskus  sairaan , äänen kuuleminen. Näitä maailmanparantajia on kuitenkin nettimaailma täynnä, osa heistä hyvinkin arvovaltaisia, yhteiskunnallisia vastuunkantajia.

Äärimmäinen muoto maailmanparannusmissiosta tekojen tasolla pommien ja aseiden avustuksella  johti kuolemaan, pelkoon, syvään suruun ja moneen, moneen  kesken päättyneeseen elämäntarinaan.  Epätoivoon, toivottomuuteen ja loppumattomaan ikävään. Maailmanparannus elämä tuhoamalla ei saa oikeutusta mistään, keneltäkään, milloinkaan. Eihän ?

Kesähulluttelu huipussaan

Kesähulluttelu huipussaan

Istun ystävien kanssa kesäravintolan terassilla, on iltapäivä ja hillitön helle. Olimme matkanneet ensin autolla, sitten  pienen merimatkan mukavalla pikkupurkilla ja päätyneet kauniille merisaarelle. Upeaa suomimaisema- merirantaa männynkäpyineen, valkoista hiekkaa ja paljon erikokoisia kiehtovia kiviä ranta täynnä.

Olimme syöneet kylmälaukku eväät, juoneet lasit kuohuvaa ja vain nauttineet. Eräs ystäväni totesi, että paljon huonommilla rannoillakin on tullut Kreikassa päivää paistateltua, parin sadan muun auringonpalvojan kanssa. Lokit ja muutama muu lintu olivat ne tämän merenrannan ainoat kansoittajat meidän lisäksemme. Upeaa.

Patikkapolku merenrannalta muuttuu kalastajakylää lähestyttäessä idyllisiksi puuaitojen reunustamiksi  pikkukujiksi, joiden varrella villiintyneet omenapuut ja punaisia viinimarjoja notkuvat pensaat varjostavat pikkuruutuisia värikkäiden talojen ikkunoita. Tunnelma on ainutlaatuinen, ja paikka omalaatuinen.

Takaisin terassille. Kylmää juomaa ja pitsaa tarjoiltiin saarituristeille, viereisessä pöydässä brittiperhe odotteli laivan lähtöä jäätöillä varustautuneena.  Istun selkä merelle päin, ystäväni katselevat helteisen utuisena heilahtelevaa kivikkoista merenrantaa. Brittinainen alkaa tirskahdella ja osoittelee viinilasillaan kohti rantaa. Käännyn katsomaan, mitä mielenkiintoista rannalla tapahtuu. Ja tapahtuuhan siellä !

Neljänhengen miesseurue on päättänyt mennä uimaan. Alkoholijuomia on tullut nautituksi kuumuudessa ja pyöreät, vihreän  levän liukastamat rantakivet muodostavat varsinaisen haasteen uimasyvyyteen pyrkiville urhoille. Uimaan mennään nakuna tai kalsareissa, ehkä uiminen ei ole kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin, niin että olisi uimahousut tulleet mukaan.

Ensimmäisenä menevä mies luiskahtaa muutaman kerran vaarallisen näköisesti sivulle polvenkorkuiseen veteen ja käykin sitten polvilleen ja jatkaa nelinkontin eteenpäin kivien päällä takapuoli (ja jokin muukin) vilkkuen. Terassiyleisö seuraa tilannetta mielenkiinnolla, sanoisinko varsin intensiivisesti. Seuraavana tuleva herra on rusketusraidoilla varustettu ja kokeilee etenemistä kyykkyasennossa tukea hakien sopivasti kohdalle sattuvista kivistä. Aina vaan ei satu kivi  kohdalle, ja yleisön ”voi kamalaa” lausahdusten saattelemana mies köllähtää muutaman kerran sivuttain veteen sieltä kuitenkin reippaasti ylösnousten ja matkantekoa kohti syvyyttä jatkaen. Naurattaa ja hirvittää. Toivon todella, että mustelmia kummempia kolhuja ei tule.

Kalsarit jalassaan pitäneet kaverukset jättävätkin uimaleikin kesken tovereidensa ponnisteluja seuratessaan ja kääntyvät polvenkorkuisesta vedestä ja niljakkailta kiviltä rannalle takaisin kannustushuutoja karjahdellen. Hauskaa on.

Ja oikeasti herrojen uimareissu päättyi ihan hyvin ja tylsä laivanodotteluhetki terassilla muuttui jännittäväksi ja hilpeäksi kesätuokioksi. Tilanteen kruunasi mielestäni ensimmäisenä veteen könynneen miehen onnistunut sukellus isomman kiven päältä syvään veteen. Mies kiipesi kivelle käsiä apunaan käyttäen, kyykistyi hyppyasentoon asettaen kädet  kasvojen eteen ”nokaksi”,  notkahdutti polviaan  sopivaa asentoa etsien muutaman kerran ja loiskautti hienosti mahaplätsin veteen. Niin että ”kulkuset” kesäillassa heilahtivat!

Kolmatta viikkoa lomalla

Olen kolmatta viikkoa lomalla, ajelen yksin kohti kesämökkiä. Lomalevottomuus ei oikein ole ottanut talttuakseen, päässä pyörivät työhön liittyvien tehtävälistojen sijaan kotihommiin liittyvät ”pakko tehdä lomalla” –listat. Käännän radiota kovemmalle, toiveena , että kesäbiisi jyskyttäisi lomaolon päälle.

Kännykkä soi, vieras numero, mutta uuden puhelimen myötä monet vanhat tutut numerot ovat tuntemattomia.  Vastaan etunimellä. – Hei, Pekka P. tässä. Soittelin doctorcenteriin, ja antoivat tämän sinun numeron, kun eivät tienneet, oletko lomalla vai et. Oletko lomalla ? Nuorehkon miehen ääni ja ahdistuksesta tärisevä. 

Varovaisesti vastaan, että lomalla kyllä olen, ja kiroilen mielessäni kesälomasijaisia doctorcenterillä. Mies jatkaa pahoittelulla, että häiritsee lomailua, mutta kokee oman tilanteensa epätoivoiseksi, ja oli kuullut tuttavan tuttavan vaimon saaneen apua minulta pahassa elämäntilanteessa, ja siksi yritti nyt itsekin ..loppu puheesta muuttuu puuroksi, ja päättyy nyyhkäisyyn. Tunnen kuinka jokin suljettu ovi ammattiminän tienoilla lävähtää täysin auki alta sekunnissa, ja suustani tulevat sanat : -no hei, millainen tilanne sinulla on , jos voisin vaikka suositella jotain kollegaa tai jotain..Mies kertoo pettäneensä kaikki; itsensä, perheensä , erityisesti vaimonsa ja tavalla, jota ei voi antaa koskaan itselleen anteeksi. Sanoo, että ei tule ikinä pääsemään tapahtumasta yli, ei pysty nukkumaan, ja kaikki sortuu ympärillä. Poimin muutaman faktan, jotka toistan ja rauhallisesti, hitaasti toistan uudelleen, että tulet tästä kyllä selviämään, vaikka siltä ei juuri nyt tunnukkaan. 

Kysyn, onko hän etsinyt apua jo jostakin. Mies kertoo käyneensä työterveyslääkärillä, saaneensa unilääkkeitä, rauhoittavia ja ajan työterveyspsykologille. Toteaa, että kävi psykologilla, mutta kun psykologi kymmenen minuuttia tapaamisen alkamisesta vilkaisi kelloonsa, mies oli todennut, että paikka ei ole hänelle oikea. –et tullut kuulluksi, totean hiljaisella äänellä. Mies linjalla itkee. Pyydän miestä ottamaan kynää ja paperia esille. Luettelen muutaman mieleen ”apteekin hyllyltä” tulevan kollegan nimen, annan googletusvinkkejä. Sanon, että nyt on otettava arjesta ja normaalielämästä heti kiinni; kahvinkeittoon, syömisten suunnitteluun ja illalla unilääkkeen avulla nukkumaan. Samantien nettiin etsimään antamillani hakusanoilla itselleen keskusteluapua. Mies on hetken päästä rauhoittunut, saanut kirjoitettua asioita paperille, pienet toimintaohjeet paperilla kirjoitettuna. Kiittää vuolaasti, sanoo palaavansa asioihin, jos ei ennen elokuuta löydä kuuntelijaa. Lopetamme puhelun.

Käännän radiota taas kovemmalle. Ajan tuttua tietä läpi järvmaisemien mökille päin. Olen kiukkuinen, soitan ystävälle. Haukun doctorcenterin kesäsijaiset. Ystävä toteaa lyhyesti kiroilujeni menevän hukkaan, koska tulevat hänelle ja syytön hän tapahtuneeseen on. Lopetan tämänkin puhelun, ihan pikkuisen naurattaa jo oma hiiltyminen. Jossain ammattiminän ja minän tienoilla alan kammeta ovea takaisin kiinni. Järjen tasolla hämmästelen, miten pienen, pienen hetken päässä minusta on ammattiminä.

                                                     

                                       www.terapiatupa.net

KRIISIKIRJAN KIRJOITTAMISTA KESKELLÄ KESKI-IÄN KRIISEJÄ

Nuori ja mieli – koulu mielenterveyden tukena (Tammi 2010) on kirja, jota kirjoitettiin lähes kaksi vuotta. Se on myös olemassa oleva todiste siitä, että omaa päivittäistä työtä voi muotoilla muille ihmisille ymmärrettäviksi sanoiksi. Kirja on toteutunut unelma siitä, että työssä opitusta on mahdollista tehdä teoriaa ja kirjoista opituista teorioista on mahdollista tehdä käytäntöjä arkeen. Kirja edustaa kaikessa yksinkertaisuudessaan keski-ikäisten naisten tahdonvoimaa, halua ja kykyä toimia määrätietoisesti silloinkin, kun työelämä ja omaelämä on jatkuvassa muutosten ja uusien haasteiden turbulensissa. Yllättävä avioero, pitkän seurustelusuhteen äkillinen päättyminen, läheisen odottamaton menehtyminen, viikot perheestä erillään opintojen takia, lapsen lukio-opintojen kariutuminen, ensimerkit ”tyhjästä pesästä”, mummous ja erilaiset ikääntymisen merkit kropassa ja voinnissa – siinä ihan vaan muutama esimerkki siitä, mitä neljän keski-ikäisen naisen elämään mahtuu arkipäivän pyörityksen lisäksi kahden vuoden aikana. Ensin oli runko ja paljon hienoja ajatuksia siitä, mitä kaikkea kirjaan on välttämätöntä kirjoitettava. Sitten oli yli vuoden mittainen kaaos, jona aikana kirjan kirjoittajat, kustannustoimittaja, aikataulu, kohderyhmä, sisältö ja kantavat teemat muuttuivat. Itse asiassa ainoa asia , joka oli pysyvää, oli neljän naisen ajoittaiset tapaamiset. Tapaamisten aikana selviteltiin, mitä kukin oli kirjoittanut tai jättänyt kirjoittamatta, oli uudelleen kirjoittanut ja jättänyt tallentamatta tai oli kirjoittanut ja ei muistanut, mille tikulle oli tallentanut. Jos oli tallentanut. Sanotaan, että mikään työ ei ole niin rasittava, kuin tekemätön työ. Siinä mielessä totta, että kirjan kirjoittamisen ollessa kesken mieli rekisteröi kaiken ”joutenolon” hukkaan heitetyksi kirjoittamisajaksi. Rentoutuminen laatusarja Emmerdalen parissa tuntui lintsaukselta ja lauantai-iltainen saunan jälkeinen kuistilla vilvoittelu oli tunnolliselle kirjoittajamielelle merkki hallitsemattomasta ajankäytöstä. Niinpä tekemätön työ todellakin muuttui stressiksi.Tuo negatiivinen stressi yhdistettynä positiiviseen stressiin johti kuitenkin pikkuhiljaa lopputulokseen, jossa kirja alkoi näyttäytyä omana kokonaisuutenaan, palaset loksahtelivat paikoilleen ja oli mahdollista surutta heittää pois kaikki sellainen, joka ei tuntunut sopivan kokonaisuuteen. On uskomatonta, miten monen ihmisen ammattitaitoa ja avuksi olemisen tahtoa yhden pienen kirjan ympärille kertyy! Kadonneiden tiedostojen etsintä, unohtuneiden muistitikkujen löytäminen, paniikkioireisen kirjoittajan rauhoittelu ja väsyneen pohdiskelijan kahvittaminen olivat tälläisiä inhimillisen myötätunnon osoituksia, joista lämmin kiitos kaikille asianosaisille. Halausten kera. Kirja on nyt luettavissa ja lähtenyt elämään omaa elämäänsä maailman tuuliin. Keski-ikäiset naiset ovat päästäneet irti vanhoista ja menneistä ajatuksista, laittaneet muillekin mietintään uusia ja kehittämisen arvoisia pohdintoja ja tuulettavat ainakin keskenään tehdyn työn keventämää olemusta kesää odottaen.